"Tärkeää ei ole se, mitä viisikko syö, vaan se, missä he syövät. Tietysti luolassa."

Tervetuloa Peliluolaan!


Vuoden 2016 alussa muutin kotisivuni Peliluolaksi ja kirjoittelen tänne peliluolamaisia ajatuksia, kokemuksia ja näkemyksiäni aina silloin tällöin. Ehkä tälle on jopa jonkinlaista tilausta, ainakin päätellen siitä, että pelihistoriallisesti muutama viime vuosi on ollut osaltani mukavan vilkas. Ensin ensimmäinen pelini Acirema skannailtiin mediamuseon toimesta, sitten se julkaistiin upeana englanninkielisenä painoksena, pikkupelikokoelmani Nordic compendium julkaistiin, Miekka ja Magia valittiin vuonna 2017 avattavan Tampereen pelimuseon kokoelmiin, minua on haastateltu useiden tahojen toimesta sekä viihde- että historiatarkoituksissa, yhteydenottojen perusteella vanhat roolipelini kiinnostavat ihmisiä edelleen, olen julkaissut Lännen maat, Marsin agentit, Tupilakin ja Syöksykierre-Nick'in, sain lahjaksi mahtavan aikakoneen Intellivision flashback'in jne.


Toukokuu 2017

Hyvänen aika, kuinka aina uudelleen jaksan hämmästyä siitä, kuinka tyhmiä aivan liian iso osa ihmisistä on.

Tällä kerralla lasken tyhmien ryhmään erityisesti suomalaiset standup-koomikot. Saattaa tietysti olla, että oma huumorintajuni on vaan niin outo, mutta en millään voi ymmärtää, mitä hauskaa noissa onnettomissa räpellyksissä on. Tavallinen, varmaan ihan mukava äijä (joskus toki nainenkin) menee lavalle "esiintymään" ja saman tien hänestä tulee lapsellisen typerä. Niinkutsuttu standuphuumori kun on ilmeisesti mahdollisimman kovaa huutoa, kiekumista ja meuhkaamista. Aiheeksi käy mikä tahansa sellainen, joka huvitti joskus koulun pihalla. Navanalusia, pissaa, kakkaa ja hih - seksiä!

Itse sain tuonkaltaisesta huumorista tarpeekseni teininä. Tai no okei, ehkä vasta vähän vanhempana. Mutta oikeasti, kuka viitsii jopa maksaa siitä, että pääsee kuuntelemaan pötkössä kaksikymmentä härskiä vitsiä, joista suurin osa on tuttuja jo ennestään.

Kaiken kukkuraksi ainakin minulle on ulkomaista komiikkaa joskus seuranneena tullut käsitys, että standupissa olisi hyvä olla jonkinlainen johtoajatus, ellei peräti juoni. Että esiintyjä ikäänkuin kertoisi vaikka jotakin tarinaa, jossa sitten törmää aina johonkin hauskaan tai hassuun käänteeseen. Mutta ei meillä! Meillä se on sitä, että mölötetään putkeen sarja huonoja vitsejä suurella volyymillä. Miksei standupkomiikka voisi olla fiksua, oivaltavaa ja nokkelaa? Miksi se on jotenkin niin tympeää ja lähinnä myötähäpeää herättävää?

Kukin maksakoon mistä haluaa, mutta on vain kovin vaikea ymmärtää, mitä monet ihan fiksutkin ihmiset näkevät noissa onnettomissa pelleissä. Vai onko se vain niin, että kun hyvää komiikkaa ei ole saatavilla, täytyy sitten tyytyä kehnoon?



Marraskuu 2016

Kohtalaisen pitkästä aikaa pelasimme taas oikein kunnon roolipeliä. Erehdyin lukemaan kauhunovelleja ja siitähän se taas karkasi ajatus siihen, että olisi kiva pelauttaa jotakin mystisen outoa seikkailua peliporukalle. Muillehan tämä kävi ja niin käytimme pari kuukautta 1980-luvulla tapahtuvan tutkimus/kauhuseikkailun selvittämiseen. Ajankohdaksi valitsin ajan ennen kännyköitä ja (joka miehen) kompuuttereita, jotta joutuvat hahmot välillä tietoa etsimään muualtakin kuin internetistä. Ja ainahan Miskatonicin Yliopiston kirjasto on käymisen arvoinen paikka. :)

Vaikka mielestäni pelisysteemillä ei kauhupelissä ole paljon merkitystä, en halunnut käyttää mitään kankeaa tai hidasta järjestelmää. En siis valinnut Call of Cthulhua, Pathfinderia enkä edes D&D:ia, vaan kehitin ihan oman ja nopean taidonkäyttösysteemin. Sellaisen, jossa pelaajille (ei vain hahmoille) sananmukaisesti tulee välillä kiire.

Hoppu perustuu hyrrään, jonka laitan pyörimään tehtävän alkaessa ja pelaajan tehtävänä on heittää vaadittu määrä 12-tuloksia vastaavantahoisella nopalla, ennen kuin hyrrä pysähtyy. Mitä parempi taito, sen enemmän noppia käytössä. Ja heittää saa uudestaan niin kauan hyrrä pyörii. Helppoa, selkeää, nopeaa ja jännittävää. Ja muutenhan mysteerien tutkiminen onkin sellaista etsimistä, päättelemistä ja vanhojen papereiden tutkimista, ettei siinä niin kovasti mitään taitolistaa tarvita. Pelaajan hyvät ideat ja hahmon tarkat silmät ovat tärkeämmät.

Jatkanemme kauhuaiheen parissa jälleen kunhan saan uuden seikkailun valmiiksi työstettyä.



Helmikuu 16. 2016

Kolmen roolipeliharrastukseni vuosikymmenen aikana on usein noussut esiin keskustelu roolipelaajien yhteisöllisyydestä. Käytännössä yhdistyksistä. Aina muutaman vuoden jälkeen jossakin foorumilla, nykyisin useimmin sähköisellä, joku ottaa aiheen esiin. Peruskysymys on yleensä 'pitäisikö kotimaisilla ropeltajilla olla oma yhdistys' tai miksei sitä ole.

Keskustelijat, joita yleensä ei ole kovinkaan runsaasti, pyörittelevät sitten asiaa yleensä varsin sopuisasti, joskaan ei aina yksimielisesti. Lopputulos on usein se, että olisihan se ihan kiva, mutta kuka sitä alkaa vetää.

Alkuaikoina Suomessa oli muutamia laajempia kuin vain paikallisia yhdistyksiä, mutta kaikki ne kuihtuivat pois viimeistään muutamien vuosien kukoistuksen jälkeen. Ja poikkeuksetta kaikki toiminta tapahtui pääsääntöisesti muutaman aktiivihenkilön toimesta. Muut kuuntelivat/lukivat/seurasivat sujuvasti eivätkä olisi halunneet maksaa kalliita (!) jäsenmaksuja.

Kaikenlainen yhdistystoiminta on kannatettavaa, silloin kun yhdistykselle on tarvetta ja se voi tarjota jotakin jäsenilleen. Itse en ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt, mitä hyvää roolipeliyhdistys voi tuoda jäsenilleen maanlaajuisesti. Okei, yhdistys kokoaa pelaajia ympäri Suomen, ja siten pelaajat voivat löytää toisensa. Hieno ajatus, mutta kuinka se lopulta toimii? Pikkukylän Taavia ei paljon lohduta se, että hän tietää 140 km:n päässä olevassa kaupungissa olevan kolme roolipelaajaa (siis ne yhdistyksessä mukana olevat). Ja ylipäänsä jotta tällaisessa pelaajakunnan listaamisessa olisi jotain järkeä, siihen pitäisi saada mukaan paljon pelaajia. Voinpa lyödä vetoa, että parhaimmillaankin jonkin paikkakunnan roolipelaajista vain alle 20 % tietäisi edes kyseisen yhdistyksen olemassaolosta, puhumattakaan että olisivat jäseniä.

Aika monella roolipelejä harrastavalla on jo oma porukkansa, jonka kanssa pelataan enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Pelaajaseuran haku palvelisi lähinnä vain yksinäisiä peliseuraa kaipaavia henkilöitä. Siihen hommaan löytyy parempiakin kanavia kuin maanlaajuinen yhdistys. Aktiivinen roolipeliforumi olisi kaikkein paras. Se olisi kaikkien halukkaiden käytössä helposti.

Suomessa on ollut eriasteisesti toimivia nettiforumeita ropeilun alalta jo pitkään. Aika moni on nuukahtanut tai henkitoreissaan. Pelilauta taitaa olla aktiivisin nykyään, eikä sielläkään varsinaista ruuhkaa ole (nykyään kuopattu * 2017). Itse asiassa vähänkään aktiivisia kävijöitä taitaa olla pari-kolmekymmentä. Joista kaikki eivät juurikaan kommentoi tai kerro mitään, joten yhä pienempi joukko lukee yhä suppeamman kirjoittajakunnan juttuja. Hyvä, että aktiiveja on edes tuo määrä, mutta ei noilla luvuilla kannata alkaa puuhaamaan mitään valtakunnallista yhdistystä.

Itse asiassa tuollainen forumi palvelee pelaajia paljon tehokkaammin kuin mikään yhdistys voisi tehdä. Paitsi jos yhdistyksellä olisi vastaava forumi, mutta mihin itse kerhoa sitten tarvittaisiin? Forumilla voi vaihtaa kokemuksia, kertoa mielipiteitä, kysyä asioita, hakea peliseuraa, kaupata vanhoja pelejä jne. Paljon kätevämpää tuo on kuin matkustaa kaksi kertaa vuodessa Helsinkiin (tai Ouluun) kokoustamaan ja seuraavan vuoden jäsenmaksun suuruudesta päättämään.

Roolipelimaailmassa kuten monessa muussakin harrastajayhteisössä ilmenee se tuttu juttu; suurin osa harrastajista toimii aika lailla omissa pienissä ympyröissään eikä heillä ole suurta intoa lähteä asiansa kanssa touhuamaan sen laajemmin. Muutamat harvat haluavat levittää aatetta, opettaa sitä ja edistää sen hyvinvointia kaikin puolin. Hyvä että heitä on, mutta ei se joukko koskaan kovin suureksi kasva. Jostain kumman syystä iso osa ihmisistä asiassa kuin asiassa haluaa kuulua maan hiljaisiin.

Josta johtuu mieleen ajatus, miksi? Muiden puolesta en osaa vastata, mutta omalta osaltani voin asioita pohtia. Muuten suhteellisen aktiivismielisenä henkilönä en koskaan ole ollut kovasti mukana millään ropeforumeilla

En ole koskaan erityisesti välittänyt julkisuudesta. Toki olin mukana jollakin tavalla esiintymässä muutamissa alkuvuosien tapahtumissa, Hämeenlinnassa, Finnconissa, Ropeconissa. Tampereella olin mukana järjestämässä kahta Encounter -tapahtumaa. Ropelehtiä olen ollut avustamassa ja tekemässä vuosien aikana useasti. Kaikki tällainen on ollut ihan ok touhua.

Sen sijaan forumeilla en ole koskaan ollut kovin aktiivinen ja kovin harvakseen olen uusimmalle niistä, Pelilaudalle osallistunut. Arveluni mukaan siihen on ainakin yksi painavahko syy. Uskon, että sama syy vaikuttaa jonkin verran myös muiden potentiaalisten kirjoittajien passiivisuuteen. Se on 'asiantuntijuus'. Useimmille harrasteforumeille muodostuu ennenpitkää oma experttikuntansa, joka tietää paljon, osaa paljon ja kertoo näkemyksiään paljon. Se on ihan hienoa ja luonnollista, mutta. Mitä sinne tavallinen pelaaja osaa kertoa, kun ei ymmärrä edes kaikkia hienonkuuloisia termejä, joita muiden teksteissä vilisee? Omia näkemyksiä ehkä olisi, ja kokemuksiakin, mutta niiden esittäminen tuntuu vähän kuin kolmasluokkalainen yrittäisi mennä mukaan isojen poikien juttuihin.

Kun muut kilvan keskustelevat psykogeneerisen immersion vaikutuksesta dynaamisen ryhmästruktuurin korrelointiin, niin tuntee itsensä vähän tyhmäksi laittaessaan omaksi kommentikseen "meillä pelinjohtaja on yleensä päättänyt asioista".

Mutta ei se mitään, jokainen ropeltaa tavallaan ja toiset tutkivat sitä.

Loppuun vielä lainaus (ilman lupaa) nimimerkin By-Tor tekstistä Pelilauta-forumilta. Tästä olen aika pitkälle samaa mieltä:

"Internet-keskusteluiden kulta-aika taitaa olla pysyvästi takanapäin. Roolipelikeskustelua kovasti kaivataan, mutta en oikein ymmärrä, mikä olisi se jaettu kokemus, josta keskusteltaisiin. Roolipelaaminen ei ole enää sellaista innostunutta härväämistä, tuntemattoman maaperän kartoittamista ja kokeilunhalua, mitä se ehkä joskus oli.

Harrastukseen on tullut tutkijoiden myötä teoriaa, forgelaisuuden myötä ideologiaa ja sopivassa iässä olevien kähisijöiden myötä sylkeä, kiihkoa ja ekslusiivista oikeassa olemista. Nyt sitten kaikki kykkivät omissa poteroissaan kuin postmodernistit ikään -- ympärillä paskaksi ammuttu maisema. Keskustelu edellyttäisi halua mennä naapurin poteroon hetkeksi, mutta ei ole mitään jaettua baseline-kuviota yhteiseksi maaperäksi vaan ainoastaan kirosanoja ja vääriä tapoja pelata. Niinpä skenessä voidaan enää luetella pelejä autiolle saarelle tai testata, mikä roolipeli olet?

Keskustelun pohjaksi pitäisi vierailla muiden porukoissa, pelata yhdessä, etsiä toisten pelaamisesta jotain arvokasta, jeesustelun ja soosottelun sijaan rakentaa jotain, mistä voisi käydä kulttuuripuhetta. Pelkäänpä, että moni keksii tapoja käyttää aikansa paremmin."


Tammikuu 21. 2016

Olen suunnittelemassa tämän vuoden rooli/seurapeliäni, joka on tarkoitus julkaista tuttuun tapaan Ropeconissa. Tavoitteeni on tehdä jälleen peli, jossa on jotain sellaista, mitä ei kukaan aiemmin ole tehnyt. Lännen maat oli ensimmäinen monta pelinjohtajaa, yksi pelaaja -rope, Marsin Agentit ensimmäinen parviälyrope ja Tupilak ensimmäinen inuiittipeli. Nytkin erilaisia idean alkuja kyllä on, mutta ei vielä sitä oikein lopullista välähdystä "tuon minä teen!".

Pohtimiani aiheita ovat olleet muiden muassa avaruus, tietysti tutut zombit, tosi-tv-sarjat, luolastokomppaus hirviöiden näkökulmasta katsottuna ja vanhat videopelit. Vielä ei mitään kuningasideaa ole mistään noista syntynyt.

Yksi kiinnostavista aihepiireistä ovat olleet limasienet. Ne olisivat ainakin riittävän outo ja erikoinen aihe. En usko, että maailmassa on montakaan minkäänlaista peliä, jossa aiheena olisivat limasienet. Nuo oudot hyypiöt, jotka eivät ole sieniä, kasveja eivätkä eläimiä. Ne ovat pieniä, muutamien senttien tai millien kokoisia ja viettävät pääosan elämästään jossain piilossa varsin huomaamattomina. Kuitenkin ne pystyvät tietyssä elämänvaiheessaan liikkumaan. Eikä niiden liikkuminen ole vain tahdotonta alaspäin valumista, eihän toki! Ne voivat vaeltaa, kiivetä, jakautua useaksi ja monet niistä puristautuvat jopa harson läpi. Onpa maailmalla tehty kokeita, joissa limasieni pönkii sokkelon halki ravinnon perässä. Lisäksi niillä on aivan mielettömän hienoja nimiä, kuten Pikkuhäkkinen, Nuijanuoranen, Tunkutähtinen, Kiilukuuranen, Rypäleputkinen ja Sievätupsunen. Sekä parisataa muuta lajia.

Probleema on lähinnä siinä, millainen peli limasienistä pitäisi tehdä. Perinteinen rope, jossa pelaajien hahmot ovat limasieniä? Vai limasienien tutkijoita? Tai sellainen seurapeli, jossa pelaajat koettavat kehittää omaa limasientään ja valloittaa sillä pelialueen muilta? Entä jättilimasienten invaasio -roolipeli? Kauhuaiheeseenkin limasienet hyvin sopisivat, kuten vetämäni ropeseikkailu mainiosti osoitti. Koetan pähkäillä. Ehkä jotakin limaista kesään mennessä syntyy.

Ja tietysti jos löydän pätevän kustantajan pelilleni.

Luovutin eilen Jokaisen roolipelaajan saatananpalvontaoppaan oikeudet salaperäisehkölle herralle, joka käyttää nimeä Thaumiel Nerub. Hän kun ilmoitti olevansa kiinnostunut ottamaan uusintapainoksen tuosta vuonna 2000 julkaistusta pikku kirjasesta. Minä tietysti edistän mielelläni kaikkea pelieni uus- ja vanhaa tuotantoa, joten sopimus syntyi nopeasti. Mielenkiinnolla odotan, vieläkö opuksella on kysyntää kuten aikoinaan. Silloin se myyttin nopeasti loppuun ja vielä tiskin alta, kun ei sitä oikein haluttu Fantsun hyllyissä pitää, "ettei vaan kenenkään pää mene rikki kukkahatun kiristyessä".


Joulukuu 31. 2015

Roolipelien pelaaminen on peliporukallamme jäänyt aika vähiin viimeisten vuosien aikana. Pelaamme toki säännöllisesti, kerran viikossa, mutta useimmiten iltamme kuluu kortti- tai lautapelien parissa. Aikaa tuohon peli-iltaamme meillä kuluu kolmesta neljään tuntia. Hienoa ja hiukan haikeaa on muistella, kuinka joskus viikottainen peli-iltamme kesti kuudesta kahdeksaan tuntiin roolipeliseikkailujen parissa, eikä sekään aina riittänyt.

Syitä peli-iltojen lyhentymiseen on turha pohtia, jokainen pitempään pelannut tietää ne kyllä. Ja vähemmän pelanneet tulevat niihin törmäämään. Ainakin useimmat. Enkä oikein tiedä, olisiko itselläni edes enää niin suurta intoa käyttää puoli vuorokautta ropeltamiseen, niin mahtavaa kuin se muuten onkin.

Omassa porukassamme kaikki olisivat kyllä valmiita pelaamaan roolipelejä, mutta kukaan ei oikein ehdi/jaksa/viitsi ryhtyä pelinjohtajaksi. Uskon, että kenellä tahansa meistä olisi siihen hyvinkin aikaa, jos into olisi tarpeeksi korkealla tasolla. Lienee vain niin, että olemme käpertyneet mukavuudenhaluisiksi, tutuissa pikkupeliympyröissä viihtyviksi vönniäisiksi. Viimeksi minä riuhtaisin itseni irti tuosta saamattomuuden pesästä ja vedin muille lyhyen, kolmen kerran kauhukampanjan. Viimeisen, puuttuneen innostuksen kipinän pelauttamiseen sain luettuani jälleen kerran Lovecraftin novelleja. Aiempaa kytyä olivat jo sopivasti pitämässä yllä äkillisesti herännyt kiinnostukseni limasieniin sekä halu kokeilla uudenlaista aikaan perustuvaa nopanheittosysteemiä.

Kokemukset tutkijaporukan seikkailusta yksinäisen tornin, löytyneiden ruumiiden, salaperäisten viestien ja jättikokoisen limasienen parissa olivat kaikinpuolin innostavia. Kaikki mukana olleet pitivät pelaamisesta, ja saattaa olla, että tuon kokemuksen myötä intoudun jatkamaan pelauttamista jossain vaiheessa.

- - - - - - -

VANHOJA JUTTUJA

Muutettuani sivustoni Peliluolaksi vuoden 2016 alussa poistin kaikki vanhat jorinat. Muutaman jätin muistoksi ja näytteeksi siitä, millaista höpötystä ihminen voi pahimmillaan aikaan saada.


Kaukana alhaalla laaksossa kulkeva joukko vaikutti tavattoman pieneltä. Kuin jono muurahaisia kapuamassa kapeaa vuoristopolkua. Kaksi miestä seisoi korkean jyrkänteen reunalla kiviseen kaiteeseen nojaten.

"He ovat niin kovin pieniä. Miksi minun pitäisi olla julma ja tuhota heidät?

"Teidän korkeutenne, he ovat aivan yhtä suuria kuin omat soturinne. He ovat vielä vain niin kaukana, että näyttävät noin pikkuruisilta."

"Tulevatko he sitten todella suuremmiksi, jos he kiipeävät tänne huipulle, luoksemme?"

"Kyllä, ja sitten heidän voittamisensa voi olla paljon vaikeampaa."

"Voitko olla varma siitä, että he ovat sotilaita? Entä jos he haluavat vain käydä kauppaa kanssamme? En haluaisi tulla tunnetuksi hallitsijana, joka hävittää kauppakaravaaneja."

"Herra, tännekin asti voin erottaa heidät keltaiset sotalippunsa. He eivät ole kauppamiehiä."

Hetkeksi hiljaisuus laskeutui miesten välille. Kohta vanhempi jatkoi.

"Niin. Minusta vain tuntuu väärältä murskata jotain noin onnettoman vähäistä ja vaarattoman oloista."

"Teidän korkeutenne, se on kuitenkin viisainta tehdä nyt, niin ikävältä kuin se ehkä Teistä tuntuukin."

Jälleen lyhyt hiljainen hetki vanhemman miehen miettiessä.

"Koetan ymmärtää. Ehkä sinun on sitten viisainta antaa sotureille käsky vyöryttää kivet heidän päälleen. Kun he ovat vielä pieniä."

"Aivan varmasti se on hyvä päätös, Teidän korkeutenne."

Puhuteltu huokaisi syvään ja mietti vielä, katsettaan alhaalla kulkevista kääntämättä.

"Niin kai... ainakin haluan uskoa niin. Luulisin... mutta jospa sittenkin olet väärässä? Sinäkin voit erehtyä joskus. Jos he kuitenkin ovat tuomassa meille lahjoja. Vaikka keltaisia lippuja?"

				

- - - - -

Maailmaa paljon nähneenä (6 mannerta, yli 600 valtiota sekä kolme jokea) minun on todettava, että en tiedä yhtään toista niin huikentelevaa otusta kuin wallabi. Huikentelevaisuudessaan tuo veijari ylittää helposti itä-eurooppalaiset kumitulpat ja pampalta tutut härkämajurit, joita sentään kumpiakin on kautta aikain pidetty huikentelevaisuuden huipentumina. Kaiken lisäksi huikentelutaipumus on lähes lajin tunnusmerkki, ei vain yksittäisiin yksilöihin liittyvä ominaisuus.

En osaa sanoa, enempää kuin tunnetut paleontologitkaan, mistä tuo suunnaton huikentelunhalu johtuu. Jotenkin uskoisin, että sen täytyy olla myötäsyntyistä eikä esimerkiksi elinympäristöstä imettyä käytöstä, mutta kovin varmasti en näkökantaani pysty puolustamaan. Oli miten oli, jos haluatte unohtumattomia, kursailemattomia huikenteluelämyksiä, hakeutukaa lähimpien wallabien naapuriksi. Tulette yllättymään.